Ehkä yksi monista kysymyksistä on se, että mitä elämässä haluaa? Jälleen kerran oon yrittänyt miettiä sitä pääni kipeeks. Kun joskus tuntuu et on niin helvetin vaikee saada kiinni yhtään mistään. Ja kun jotain saa aikaseks niin kaikki leviää käsiin. Sitten sitä alkaa miettiin että miten tää voi mennä taas näin. Se turhautumisen tunne kun ei saa mistään kiinni, vaikka kuinka yrittäis. Aina tulee joku iso takapakki. Ja sitten sitä yrittää taas saada ittensä kasaan.

No minäpä nyt päätin alottaa siitä että tiedän mitä EN enään halua! Se miten tulen onnistumaan on vielä mysteeri. No mutta alku on joka tapauksessa hyvä. Miks turhaan vielä miettii mitä haluaa, jos tietää mitä ei halua.

Ainut asia mitä tällä hetkellä tiedän on se, että asioiden on oikeesti muututtava. Takerrun välillä liian pieniin asioihin ja kaikista pahinta on se että syytän siitä aina muita. Keksin syyn miks olen taas joutunut tähän tilanteeseen vaikka en ole tehnyt mitään. Vähän kun joku pieni piru ajais mut aina sellaseen pieneen ahdistukseen niin että kaikki leviää käsiin. Mutta kun se pieni piru olen minä ja siitä on päästävä eroon. Oon mailman huonoin ihminen puhuun omista asioistani edes mun parhaille ystäville. Pelkään vaan niin paljon sitä että ne tuomitsee, tosin eihän oikeet ystävät mihinkään katoo vaikka mikä olis. Ja se miks en puhu muille niin johtuu siitä että ajattelen aina et eihän ne vois ymmärtää kun ei oo kokenu samoja asioita. Ja ne muutamat kerrat kun olen erehtynyt jollekkin puhumaan jotain niin kuulen aina että kyllä sä oot vahva kun noin nuorena oot kokenu niin paljon. Jopa psykologi sano niin. Ja nyt kun mainitsin tuon psygologin niin en ole hullu, tosin hullu tuskin sitä edes myöntäis, mutta yritin käsitellä asioita joka ei sitten oikein onnistunu.                                                  Mutta niin asiaan, kun ne jotka hokee että oot tosi vahva, ne on niitä mun ystäviä. Mutta miks ne ei oo nähny et en ollu enään vahva. Heitin pyyhkeen kehään jo aikoja sitten. Helvetti mä luovutin ja annoin kaiken olla. Kirjaimellisesti tyrin KAIKKI asiat. Ainut mistä olin onnellinen sillon kun luovutin niin osasin jättää mun silloisen miehen, joka on mun lapsen isä joten joudun silti olemaan sen kanssa tekemisissä. Ja ihan hyvä tyyppi se on tollain muuten mutta ei suhteessa, ainakaan mun kanssa. Sen kanssa olin muutaman vuoden suhteessa eikä sekään nähny että en jaksanu enää. Mutta ehkä vika ei ollukkaan muissa vaan mussa. En halunnu näyttää sitä kenellekkään. Olin liian vihanen, kaikille. Kun kerran menettää melkein kaiken niin äkkiä sitä alko syyttään muita. Se kun oma äiti sanoo omalla kuolinvuoteellaan että kyllä sä pärjäät, se on ollu kamalinta mitä oon ikinä kuullu. Miten se edes oletti et mä pärjäisin kun mulla ei oo ikinä ollu muita elämässä kun äiti. Ja mä olin vasta 19-vuotias, ei sen ikäsen kuulu elää ilman vanhempia. Onneks mulla oli sillon jo mun tyttö joka sai mut nouseen sängystä ylös joka aamu. Ja nyt ennen kun kukaan tuomitsee niin tiedän että en ole ainut joka elää ilman vanhempia. Mutta se viha ja jätetyksi tulemisen tunne on jotain niin kamalaa, ja siitä on tosi vaikee päästä eroon. Siitäkin on jo kolme vuotta aikaa, ja edelleen mä olen niin vihanen että se jätti mut. eli siis se mun pahin romahdus tapahtu noihin aikoihin ja siitä oon jo aika hyvin noussu ylös. tai niin ainakin oon ajatellu.

Ehkä tää kaikki johtuu siitä, että toi yks lause jäi niin mun päähän ja aloin vähän niinkun "elää" sen mukaan. Jos mä yritin näyttää kaikille että kyllä mä pärjään, mutta en tajunnu et tuhosin vaan kaiken mun ympärillä ja tuhosin itteeni. Yritin olla jotain mitä en jaksanu olla. Enkä osannu puhua asioista sillon, en kyllä vieläkään osaa niistä puhua. Kirjottaminen on jotenkin helpompaa. voi lukee uudelleen ja uudelleen niin että varmasti tajuaa et ne sanat on tullu omasta päästä. Ja kokee sen helpotuksen et päästää vihdoin jotain ulos.

Joten jos alottaisin vaikka siitä, että yrittäisin löytää taas sen oman itseni joka olin joskus. Ja lopettaa vikojen etsiskelyn muista kun se suurin vika seisoo peilin edessä. No tässäkin oivalluksessa on mulle jo paljon sulateltavaa vähäks aikaa.

Ja jos joku tätä nyt sattuu lukemaan niin pyydän anteeksi että teksti hyppii ja pomppii asiasta toiseen ja takaisin, mutta mulla ei ollu mitään hajua mistä olisin alottanu. Ehkä ne järjestyy aikanaan. I hope.