Kun kerran on ollut todella rikkinäisessä suhteessa jossa on ollu paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa, niin ei sitä ihan heti uskois että joskus vielä voi tuntee näin. Edellisestä suhteesta on aikaa kolmisen vuotta ja sillon päätin ettei enään ikinä. Se kun toinen mollaa jatkuvasti ja mitään ei saa tehdä, se vetää ihmisen aika loppuun. Ite kuuntelin kyseistä paskaa kolmevuotta ja jostain ihmeestä sain voimaa hankkitua eroon kyseisestä narsistista.

Alussa kaikki oli oikein mahtavaa, suoraan sanottuna täydellistä.. liian hyvää ollakseen totta. Tosin olin kyllä nuorempi sillon ja mut oli ehkä helpompi ns.vietellä. Näin jälkeenpäin kun asiaa on miettinyt enemmänkin niin se suhde oli sairas jo alusta asti. Mua petettiin mennen tullen ja annoin aina anteeks. Tein töitä ja maksoin vielä toisen laskut, kyseinen ihminen oli itekkin kyllä töissä mutta jostain syystä tunsin kovaa tarvetta auttaa tätä. Me ei kauan oltu yhessä kun olin jo raskaana. Se oli shokki sille miehelle. Olin kuitenkin vasta 17v ja meillä oli kaheksan vuotta ikäeroo. Mutta mä olin päättäny etten tee aborttia. Päätin et oon valmis kantaan yksin vastuun siitä lapsesta.

Raskausaika oli aika kamppailua itse raskauden ja "parisuhteen". Sanotaanko niin että muutan kerran tuli pieni takapakki, yhdessä vaiheessa vauvan sydänäänet ei kuulunu, raskaumyrkytys oli paha ja umpisuolikin leikattiin sen aikana. Tämä kyseinen sankari tuli mua leikkauksen jälkeen katsomaan sairaalaan. Tottakai olin iki onnellinen koska ajattelin että se välitti sittenkin. Mutta rahaahan se tuli multa hakemaan. Kun tyttö synty ni en tiä loppuko siltä kaikki vai mikä tuli mutta se oli valmis suhteeseen. No siinähän mulla oli sitten kaikki mitä vain toivoin.

Puolivuotta oli ihan jees ja sitten se helvetti alko. En saanu nähä kavereita, en saanu meikata, en käydä ulkona, en saanu tehdä yhtään mitään. Ja jos herraa oikein otti joku päähän niin sillon paiskottiin pöytiä ja mua. Mun äiti ihannoi tätä ihmistä ylikaiken ja sano mulle aina et oon tyhmä jos eroon siitä et parempaa en voi saada. Kun mun äiti kuoli niin mä olin niin totaalisen loppuun nuijittu henkisesti ja fyysisesti että mun oli kerättävä sen verran voimaa et voin lähtee tai muuten pian meen ite perässä.

Mulle on edelleen mysteeri et miten jaksoin sen lähdön tehdä ja mistä mä sain ne voimat siihen? Ensimmäisestä vuodesta en kyllä muisa juuri mitään, koska olin aika pahasti masentunu ja keskityin vaan siihen et saan hoidettua lapsen. Ehkä joku miettii miks en hankkinu apua niin vastaus on että yritin. Olisin halunnut jonkun ulkopuolisen ihmisen jonka kanssa olisin voinu vaan puhua näistä asioista, mutta en saanu apua koska en suostunu syömään lääkkeitä. Kun olin vuoden esittänyt niin sanottuja avun huutoja eikä vastausta kuulunu niin päätin et helvetti jos oon päässy siitä yhdestä eroon niin mä selviän tästäkin. Hankin tytölle tarhapaikan ja lähdin opiskeleen itelleni ammattia. Kävin töissä samalla kun opiskelin ja onnistuin siinä. Tosin tän vuoden masistelun aikana ehti kuseen asioita enemmän kun paljon, mutta virheistä oppii. Sillon päätin et musta tulee se yksinäinen kissa mummo punasessa mökissä, en voinu kuvitellakkaan että laittaisin itteeni likoon enään ikinä!

Mutta se mitä mulla on nyt käsissä, en tiedä ansaittenko sitä. Kaiken sen jälkeen mitä oon pieneen ikääni nähden nähnyt ja kokenut tää tuntuu ihan mahdottomalta. Se tunne mitä mä tunnen kun ajattelen sitä ihmistä saa mut melkein itkeen. Uskalsin antaa itestäni jotain, ja sain viä parempaa takas. Jos joskus luulin että rakastin jotain ihmistä, niin mihin kategoriaan tää sitten liitetään? Ja nyt ei ole kysymys siitä että viikonlopun rientojen jälkeen on viettänyt mahtavat jatkot, vaan siitä et on uskaltanu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan antaa itestään jotain ihmiselle joka on aidosti läsnä koko aika. Ja mikä parasta se oikeesti nauraa mun jutuille. Sille voi puhua ihan mistä vaan eikä se tuomitse, nyt vaan tarvisin vähän rohkeutta kertoo sille mikä mun tilanne on, pelkään vaan niin helvetisti et kaikki kaatuu siihen!

Te ihmiset jotka elätte kaltereiden sisällä, tehkää se päätös ja lähtekää. Siinä vaiheessa kun ajattelette ettette kelpaa kenellekkään muullekkaan niin sillon on oikee aika lähtee. Vaikka voimat olis ihan loppu, järjestäkää kaikki valmiiks ja sitten vaan lähdette. Ja vaikka tuntuu ettei se oo niin yksinkertasta on lapsia ja asunto lainoja sun muita. Mutta lapsi tarvii vanhemman joka on läsnä, ei vanhempaa joka väkisin nousee ylös sängystä. Asunnon voi aina myydä, miks asua vankina paikassa kun voi tehdä kodin itselleen. Helppo sieltä ei ole nousta, sen tiedän. Mutta nää hetket mitkä oon saanut viettää vapaana ja onnellisena on niin hyvää etten voi edes kuvailla sitä. Ja se hetki kun ensimmäistä kertaa saa toiselta jotain takas, sellaselta joka oikeesti välittää. Lupaan että sen jälkeen tulee voittaja fiilis! Muistakaa vaan olla rehellisiä omia itsejänne, ja se ettei ketään voi rakastaa jos ei osaa rakastaa itteensä. Kaikkee ei aina tarvi kertoo, mutta kertokaa ne asiat jotka vaikuttaa teihin ihmisenä vielä pitkään. Minäkin lupaan yrittää!