lauantai, 20. syyskuu 2014

Ja taas..

Huomaa kyllä virallisesti että syksy on alkanu kun mieliala on taas tällänen. En tiedä onko paljonkin ihmisiä johon vuoden ajat vaikuttaa mutta musta ne kyllä verottaa osansa. Tää syksy vielä menee mutta kevät on jo ihan kamala. Nyt vaan oon kuitenkin ollu jotenkin tavallista väsyneempi ja kiukkusempi koko aika. Eniten ottaa päähän se että toi yks on se joka kaiken kiukuttelun joutuu ottaan harteilleen kun ei täällä muitakaan ole. Voihan myös olla että kun sosiaalista elämää mulla ei täällä ole että sekin vie sitten veronsa. Ihmisenä kuitenkin oon tosi sosiaalinen ja kaipaan ihmisiä mun ympärille. Tykkään puhua ja ratkoo muitten ongelmia, tosin parhaiten ne ongelmat ratkee sillon kun hakee viinipullon ja alkaa parantaan mailmaa kunnolla kaverin kanssa.. aamulla idea ei välttämättä ole ollu yhtä hyvä kun edellisenä iltana mutta kuitenkin.

Muutin mun miehen takia toiselle paikkakunnalle ja matkaa on jonkin verran sinne mistä oon kotosin. Se ei mua haitannu koska kuitenkin jotenkin ajatus uudesta alusta kuulosti ihan täydelliseltä. Ja onhan tää ollu ihanaa kun mikään ei muistuta niistä kaikista vanhoista menetyksistä ja muista. Mutta se ettei täältä tunne ketään on tosi hankalaa. Missä edes voi tutustua aikuis iällä kehenkään. Onhan täällä noita mammoja puistoissa joiden kanssa vois vaikka saada pientä jutunjuurta aikaseks, valitettavasti en vaan oo niitä ihmisiä jotka jaksaa puhua lapsista koko päivän. Enkä jaksa kuunnella sitä kuinka "meidän pirkko oppi käymään potalla ihan itse ilman äitiä" tai että kuinka "meidän pena on niin hyvä kaikessa, siitä tulee vielä jotain". Onhan se hieno että vanhemmat on ylpeitä lapsestaan ja kertovat kaikkee, mutta mun mielestä sellanen vertailu lapsista on typerää. Mun tyttö joko osaa jotain tai sitten se ei osaa ja siinä se. Joten leikkipuistot on pois suljettu. No baareista ei tunnetusti varmasti löydy mitään, eikä siellä muutenkaan niin kiinnosta roikkua joka viikonloppu. Ehkä töiden puolesta sitten, ainut ongelma siinä vaan on se että teen töitä yksinäni. Joten ehkä olisi pieni alan vaihto paikallaan. Tai sitten jos tuo mies joskus siunais aikaa mulle sen verran että voitais vaikka nähdä ajan kanssa jotain sen tuttuja niin sitä kautta vois vaikka tullakkin jotain. Paitsi että en oo vielä oikein päässy kiinni tähän "täydelliseen" elämään. Ja faktahan on jälleen kerran se että tässä "täydellisessä" elämässä oon huomannut kyllä sivusta seuranneena että kaikki on kyllä ihan toisin ulkokuoren alla. Eikä mua niin kiinnosta olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka ei voi olla vaan ihan aitona omana itsenään. Mun mielestä olis kyllä tosi rankkaa jatkuvasti yrittää olla jotain muuta mitä oikeesti on. No mutta se nyt vaan on mun mielipide.

Kieltämättä alkaa kuulostaan siltä että torjun itse kaikki vaihtoehdot jossa voisin tutustua ihmisiin. Eli siis mun seura on vaan liian hyvää noiden muiden seuraan.. vitsi.. Mutta niin itsehän mä päätän sen missä voin tutustua ja koska haluan tutustua muihin ja koska torjun kaikki vaihtoehdot niin turhaa toisaalta valitankaan asiasta sen enempää. Ja koska mun elämääni ei oo kuulunu viimeisen kahden kuukauden aikana mitään muuta kun valitusta joka asiasta. Niin voisinpa tehdä itselleni pienen haasteen ja yrittää olla hieman positiivisempi ja avoimempi asioille. Myös olla valittamatta, ihan vaan siinä mielessä että se alkaa ärsyttään mua itteenikin koska mikään mulla ei loppupeleissä ole edes huonosti kun kaikki on aina itsestä kiinni. Hassua kuinka ihminen tiedostaa tollaset asiat ja ns. omat ongelmansa mutta silti tuntuu et niille on kauheen vaikee tehdä yhtään mitään. Eli jos olisin todella fiksu niin lopettaisin nyt tämän turhasta märehtimisen ja keskittyisin vaan olennaiseen. Eipä ne asiat valittamalla ja ihmettelyllä korjaannu. Ja edelleen saaneen muistuttaa itseäni niin minä kyllä tiedän mitä en haluan joten turhaan sitä taas miettii liikaa mitä haluaa ja mitä pitäisi olla. Kuitenkin kun kaikki on suht reilassa niin turhaa energiaa vaan kuluu sen kaiken muun murehtimiseen. Ja nyt kun vaan enään toistan omia sanomisiani koko aika eritavalla niin tähän on varmasti hyvä lopettaa tällä kertaa!

torstai, 18. syyskuu 2014

Mitä mä pelkään

Kuulun selvästi niihin ihmiseen joiden on tosi vaikee puhua omista tunteista. Monesti huomaan kun kaipaan toista osapuolta ja sen läheisyyttä niin saatankin alkaa vaan kiukutteleen sille. Vaikka voisin vaan kertoo kuinka paljon tätä rakastan.

Muistan kun se tuli kattoon mua ensimmäisen kerran ja ennenkun olin sen nähny niin se soitti mulle ja sano että älä odota sitten mitään ihmettä. Tämä tyttöhän pelästy ja mietti että pitäiskö mun sittenkin vaan lähtee tästä. No päätin että jään ja kun näin sen miehen niin syvästi ihmettelin mitä se sillä tarkotti. Se näytti hyvältä ja se pukeutu hyvin. (myös kengät oli hyvät) naiset ehkä ymmärtää ton suluissa olevan lauseen. Lähinnä mietin että mitä se oli odottanu kun sano mulle noin. Meillä oli tosi mukavaa ja tultiin juttuun tosi hyvin, ja se nauro mun jutuille joka on tosi harvinaista. Siis ei se et se nauraa mun jutuille vaan se et joku ylipäätään nauraa niille koska ne ei oo aina mitä fiksuimmasta päästä. Sitten kun se oli lähdössä niin mä vaan mietin että toivottavasti se haluaa nähdä mut uudestaan. Ja koska halusin pitää pallon itelläni niin en tietenkään voinut itse kysyä haluaako se mua nähdä viedä. No ei siihen kovin kauan menny kun se sitä jo multa kysy. No seuraava ajatus olikin sitten se että koska meillä sattuu hieman ikäeroa olemaan et oonko mä nyt sitten joku seikkailu. Mut en tainnu olla. Sain kerrankin olla jollekkin enemmän, ja sain tuntee kerrankin sen mitä on kun joku välittää oikeesti.

Haluaisin niin kovasti sille kertoa että vaikka se sano että älä odota ihmettä niin se oli mun ihme. En tarvinnu pelastajaa mutta silti tuntuu kun mut olis pelastettu. Se että joku voi rakastaa ihmistä joka on rikottu sisältä päin täysin, ja joka on hiljalleen itseään kasannu ja koittanu korjata. Se että haluaa pitää kiinni ihmisestä joka välillä huomaamattaan saattaa työntää itteensä pois. Se että joku haluaa kuunnella ihmistä jota ei oo ennen kuunneltu, ja se että joku haluaa pitää kiinni ihmisestä niin että se ei putoo. Se kaikki on mulle täysin uutta ja se on välillä myös vähän pelottavaa. Ja tää kaikki saa mut aina välillä miettiin että ansaitsenko mä tän tai et mitä mä sit teen jos tää loppuu. Vaikka musta tuntuu että se ei oo päässy vielä edes alkaan. Jokaikinen päivä kun nään sen ihmisen mietin vaan että helvetti kerrankin mä oon onnistunu jossain. Ja kaikkien niiden epäilyjen keskellä taidan salaa tietää että mulla on vihdoin jotain pysyvää, jotain joka ei halua ajaa mua alas ja jotain joka arvostaa mua sellasena kun oon omine pikku heikkouksineni. Haluisin myös kertoo sille että vaikka mä kiukuttelen ja oon välillä huonolla päällä niin etten silti halua lähtee sen luota. Ja haluaisin kiittää siitä kuinka se jaksaa tukee ja neuvoo mua niissä kaikissa tilanteissa mitä on tullu ja siltikin se jaksaa kuunnella jankutusta ja kinastelua samoista asioista päivästä toiseen. Tosin nykyään puolet niistä jutuista taitaa olla lähinnä meidän välinen vitsi. Ja suurin kiitos siitä että se ei uskonu mua kun sanoin että tuon todella huonoo onnee ettei mun kanssa kannata olla. Vaikka välillä oon silti sitä mieltä että riski ei aina kannata, varsinkaan sillon jos siitä on varotettu jo etukäteen ;)

No ehkä se tietää mitä tunnen oikeesti, toisaalta mistä sen vois tietää kun ei saa kerta suutaan auki. Mutta pelkään että jos kerron liikaa omista tunteista niin tukahdutan toisen, Ja pelkään jos sanon liikaa ääneen niin sitten sattuu. Toisin sanoen alkaa kuulostaa siltä että elän jatkuvassa pelossa. Ja kuulostaa siltä että oonko sittenkään vielä korjannu kaikkia arpia mitkä menneisyys on muhun jättäny, vai voiko niitä edes korjata lopullisesti? Olishan niistä luurangoista kiva päästä eroon, mutta vaikka kuinka oon koittanu muuttaa niin silti ne siellä kaapissa on aina ollu. Toinen kyllä on niistä tietoinen, mutta en tiedä tietääkö se kuinka rikkinäinen oon ollu. Hassua että voin puhua ihan mistä asiasta tahansa sen kanssa, mutta heti kun pitää puhua tunteista niin meen ihan lukkoon tai hiljaseks. Toi mies on saanu kyllä murrettua mun muurin ja oon puhunu sellasista asioista mistä en oo puhunu edes muiden kanssa, niin silti se tunteista puhuminen on jotenkin helvetin vaikeeta. Ihan kun joku mun päässä vaan sanois aina tai pikemminkin varottais että niistä ei saa puhua. Mitä mä oikein pelkään?

tiistai, 16. syyskuu 2014

tässä ja nyt

Kun pikkuhijaa alkaa hyväksyyn sen asian että joskus voi saada jotain hyvääkin eikä pelkästään kuraa niskaan niin tää alkaa oleen aika mukavaa. Uskalsin avata itteni ja kertoa omista kommelluksistani ja myös niistä huonommistakin. Eipä tuo toinen ollu moksiskaan, tokas vaan että oot silti se sama nainen jota rakastan.Joten nyt mun on pakko uskoo että se ruoho todellakin on vihreempää aidan toisella puolella. En tienny että oikeesti mulla voi vielä joskus olla näin hyvä olo. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä multa ei puutu mitään eikä mua ahdista mikään. Voi vaan olla rauhassa, hengittää ja elää ilman ylimäärästä touhotusta ja mietintää.

Vuosi sitten en olis voinu kuvitellakkaan olevani tässä. Sillon pahin oli jo käyty mut oli paljon asioita jotka vaan roikku paikallaan enkä saanu tehtyä niille mitään. Ja nyt oon saanu itteeni sen verran niskasta kiinni et saan hoidettua kaikki asiat ja oon jopa oppinu puhuun mun asioista ja ns"ongelmista". En enään pado kaikkee sisääni ja kiukuttele sen jälkeen ilman mitään syytä. Varmasti helpompaa sille toisellekkin kun tietää miks toinen on pahalla päällä tai miks se tiuskii noin paljon. Aina ennen olin vaan hiljaa enkä kertonu mitään. Mietin vaan lähinnä että miks jotain kiinnostais mun asiat tai et näytänkö huonolta jonkun silmissä jos kerron mun omista ongelmista jollekkin. Mutta sen oon oppinut että ehkä jotain voi oikeesti kiinnostaa munkin asiat ja niistä puhuminen helpottaa kummasti. Tottakai mullakin on edelleen asioita mistä en halua puhua tai en pysty puhuun, mutta paljosta oon oppinut jo avaan suuni. Kyllä välillä on ollu niin lottovoitto että joku kuuntelee eikä tuomitse samantien. Ja pakko myöntää että onhan se mukava kun on joku jolle voi kertoo asioistansa, oli se sitten puoliso, vanhempi, ystävä tai mikä tahansa mutta kyllä se näköjään auttaa se puhuminen. En edes jaksa muistaa kuinka kauan mulle on toitotettu siitä että asioista pitää puhua ja sitten vasta niitä ongelmia tulee jos ei puhu. Mutta yksinkertasesti en oo ikinä osannu puhua mun asioista.

Pienestä asti on ollu niin paljon juttuja mistä mulle on vaan sanottu ettei sitten saa kertoo kenelleekkään, etenkään sille tai sille. On myös pyydetty paljon valehtelemaan oman vanhemman puolesta ja siitä tavasta on kyllä ollu helvetin vaikee päästä eroon. Jos mietin sitä kuinka kasvatan omaa lastani ja kuinka mut on kasvatettu niin en voi ikinä tehä samanlaisia temppuja omalle lapselle. Isäpuolia on ollu monta erilaista ja erimiehiä on tullu baarista kotiin mun lapsuudessa, mun tyttö on nähny oman isänsä ja mun nykyisen kumppanin. Mä oon jo neljävuotiaana ollut yksin päivän kotona kun äiti on halunnut olla baarissa, ja niin elävästi muistan sen hetken kun äiti tuli sillon illalla kotiin laittaan mua nukkuun. Ja muistan sen tunteen kun en halunnu nukkuun kun olin jo ollu koko päivän yksin. Suostuin kuitenkin meneen sänkyyn ja äiti ilmeisesti luuli et nukuin jo, ikkunasta sitten katsoin kun se lähti takasin kuppilaan. Uskomatonta että joku voi tehdä tollasta. Sillon soitin mun lähisukulaiselle joka tuli mun kanssa sitten meille. Onneks oli niitä pikanumeroita lankapuhelimissa. Ja se soitto oli virhe, sen jälkeen aina kun jäin yksin kotiin niin mua syytettiin ja kiristettiin siitä että meinaanko taas soittaa jollekkin että oot yksin kotona. Ja enhän mä tietenkään uskaltanu kenellekkään soittaa, minä olin yksin tai sitten olin jossain hoidossa. Yhtäkään kertaa en muista että olisin tehny mun äidin kanssa jotain tai käyny sen kanssa jossain. Yhtäkään viikonloppua en muista et olisin vaan ollu normaali lapsi joka on vanhempiensa kanssa pihalla ja naureskelee, eikä touhua vaan yksinään. Ehkä sellasia on ollu, ehkä ei. Luulen et noi kaikista ikävimmät muistot on vieny niitä hyviä muistoja jos niitä on joskus ollu. Tai siis on mulla hyviäkin muistoja, mutta ei sellasia joita olisin tehny mun oman äidin kanssa. Ehkä mun viha sitä ihmistä kohtaa johtuu noista asioista mitä oon joskus joutunu kokeen. Anteeks en oo antanu ja kysyäkkään en enään voi. Ehkä ne ajan kanssa siitä unohtuu. Ainakin on oppinu kaiken sellasen mitä omalle lapselle ei ainakaan tuu koskaan tekemään!

Hassua välillä miten niin vanhat asiat voi vaikuttaa vielä tulevaisuudessakin.

perjantai, 12. syyskuu 2014

Ongelma kun ei ole ongelmaa

Miten voin ikinä edes jatkaa elämää normaalisti jos pelkään aina et menetän jonkun tai joku sulkee ja tunkee mut takas sinne nurkkaan mistä oon päässy jo kerran pois. Jos toinen kerran haluaa olla siinä niin miksei sen voi vaan antaa olla. Pienillä asioilla sitä alkaa ajaan ihmistä helposti pois. Ja kun mun tapauksesta on kysymys niin annan sen ajaa mut ensin pois ja sen jälkeen vielä varmaan syytän sitä siitä että se ajo mut pois vaikka ite oon sitä halunnu.

Oon aina sanonu kaikille muille että ei voi rakastaa toista jos ei ensin opettele rakastaan itteensä. Mä luulin et mä opettelin ensin yksin elämisen ja olisin jotenkin valmis elään sen toisen kanssa. Tosin alkaa vaan pelottavasti tuntuun siltä että ehkä en sittenkään ollu siihen valmis. Kun aina sanon et tarvin sen täydellisen miehen joka ymmärtää mua, niinkun varmaan kaikki haluaa ja toivoo. Ihme kyllä mä löysin sellasen ja se pitää musta,se välittää aidosti ja antaa mun olla ihan oma itseni. Mutta nyt tuntuu siltä et mä en oo sille tarpeeks, sillä on kaikki. Oma hieno talo,autot, hyvä työpaikka, veneet, jne.. Ja mitä mulla on, järjetön kasa laskuja johon jo melkein hukun ja mistä tuskin selviän ihan hetkeen. Tosin on ollu osin oma syy tuo tilanne, mutta se nyt ei taas liity tähän. Miten voi onnistua et kaks niin erilaista mailmaa yritetään yhdistää yhdeks yhteiseks mailmaks ja kun en uskalla olla edes rehellinen kaikista asioista. Tarkotan että aivan kaikkee en välttämättä ole kertonu, koska pelkään. Kyseisen miehen kanssa en ole sen takia että sillä on paljon kaikkee, mulla ei ollu mitään hajua sen omaisuudesta kun alettiin tapaileen.  Tuntuu vaan et se ansaitsis jonkun paremman ja tasapainosemman ihmisen. Mua on kolhittu niin paljon että en tiedä tuunko enään ikinä oleen niin täysjärkinen, kaikki nää sotkut ja menetyksen on tehny musta niin tunne vammasen ihmisen.

Toinen on saanu kasvaa perhees joka on ollu ehjä ja siä on rakastettu, on ollu mahdollisuus harrastaa ja olla lapsi. Kun taas mulla ei oo ollu mitään noista. Kaikesta päätellen mulla on vaan järkyttävä kasa vihaa sisällä mikä pitäs ehkä saada pois, ennen kun katkeroidun täysin ja pilaan kaiken muunkin hyvän mitä mulla on. Tuossa se nyt taas tuli, ensin vingun että kun mulla ei ole mitään ja sitten sanon että pilaan kaiken hyvän mitä mulla on. Alkaa jo itteeki ärsyttään kun ei tiedä mitä haluaa eikä osaa olla mihinkään tyytyväinen. Aina pitää kaikesta valittaa ja kaikki yrittää tuhota.

Kaikista eniten mua varmaan tässä häiritsee se, että loppujen lopuks ongelmaa suhteessa ei ole. Ehkä se vanha tottumus on vaan jotenkin niin tuolla pääkopassa että kaikki menee kuitenkin päin puuta ja yritän hakea ongelmia ja vikoja väkisin. Kun taas totuus on se että mitään ongelmaa tässä ei ole, eikä mikään ole kovin vaikeeta. Arki on mukavaa ja kaikki on niinkun oon aina toivonu. Joten miks niitä ongelmia pitää väkisin etsiä. Miks en vaan voi olla tyytyväinen siihen mitä mulla on ja olla onnellinen kerrankin. Tai ehkä oon vaan ahne ihminen. Ensin sitä toivoo jotain ja sitten kun sen saa niin haluaa heti paljon lisää, tosin en kyllä tiedä mitä se on enään mitä haluan. Välillä tuntuu että jotain puuttuu, mutta kun oikein yritän miettiä mitä puuttuu niin en keksi siltikään yhtään mitään. Voi luoja mitä kaikkea voikaan yhden naisen päänsisällä kulkea ja kaikki vielä samaan aikaan. No ehkä saan jossain kohtaa vastauksen siihen mikä on ongelma kun ongelmaa ei ole. Tosin luulen vahvasti että vastaus löytyy taas kun vain katsoo peiliin ja miettii hetken mitä siinä taas näkeekään edessää. Olis varmaan korka aika oppia elämään hetkessä eikä aina vaan miettiä mikä on seuraava ongelma mikä tulee ja mitä tapahtuu seuraavaks ja mikä vois mennä pieleen. Välillä vois tuoda vähän helpotusta jos tietäis että joku muu käy päässään ylikierroksilla tälläsiä asioita... No jospa olis korkee aika munki opetella elään tässä ja nyt ja antaa ajan mennä, kyllä kai ne ongelmat tulee sieltä itekseen jos on tullakseen. Eipä niitä varmaan tarvi väkisinkään aikaan saada. Ton lauseen kun sais omaan päähän painettua kunnolla niin hyvä olis. Ei tarvis miettiä ihmetellä mikä taas on menny vikaan kun mikään ei toimi kun joka kerta pitää alkaa sekottaan pakkaa oikein kunnolla vaikka jako on ollu ihan hyvä ja kaikki on ollu kortteihinsa tyytyväisiä. Mutta niinkun aina oon itelleni sanonu että pöljä mikä pöljä!

 

torstai, 7. elokuu 2014

Maasta se pienikin ponnistaa!

Kun kerran on ollut todella rikkinäisessä suhteessa jossa on ollu paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa, niin ei sitä ihan heti uskois että joskus vielä voi tuntee näin. Edellisestä suhteesta on aikaa kolmisen vuotta ja sillon päätin ettei enään ikinä. Se kun toinen mollaa jatkuvasti ja mitään ei saa tehdä, se vetää ihmisen aika loppuun. Ite kuuntelin kyseistä paskaa kolmevuotta ja jostain ihmeestä sain voimaa hankkitua eroon kyseisestä narsistista.

Alussa kaikki oli oikein mahtavaa, suoraan sanottuna täydellistä.. liian hyvää ollakseen totta. Tosin olin kyllä nuorempi sillon ja mut oli ehkä helpompi ns.vietellä. Näin jälkeenpäin kun asiaa on miettinyt enemmänkin niin se suhde oli sairas jo alusta asti. Mua petettiin mennen tullen ja annoin aina anteeks. Tein töitä ja maksoin vielä toisen laskut, kyseinen ihminen oli itekkin kyllä töissä mutta jostain syystä tunsin kovaa tarvetta auttaa tätä. Me ei kauan oltu yhessä kun olin jo raskaana. Se oli shokki sille miehelle. Olin kuitenkin vasta 17v ja meillä oli kaheksan vuotta ikäeroo. Mutta mä olin päättäny etten tee aborttia. Päätin et oon valmis kantaan yksin vastuun siitä lapsesta.

Raskausaika oli aika kamppailua itse raskauden ja "parisuhteen". Sanotaanko niin että muutan kerran tuli pieni takapakki, yhdessä vaiheessa vauvan sydänäänet ei kuulunu, raskaumyrkytys oli paha ja umpisuolikin leikattiin sen aikana. Tämä kyseinen sankari tuli mua leikkauksen jälkeen katsomaan sairaalaan. Tottakai olin iki onnellinen koska ajattelin että se välitti sittenkin. Mutta rahaahan se tuli multa hakemaan. Kun tyttö synty ni en tiä loppuko siltä kaikki vai mikä tuli mutta se oli valmis suhteeseen. No siinähän mulla oli sitten kaikki mitä vain toivoin.

Puolivuotta oli ihan jees ja sitten se helvetti alko. En saanu nähä kavereita, en saanu meikata, en käydä ulkona, en saanu tehdä yhtään mitään. Ja jos herraa oikein otti joku päähän niin sillon paiskottiin pöytiä ja mua. Mun äiti ihannoi tätä ihmistä ylikaiken ja sano mulle aina et oon tyhmä jos eroon siitä et parempaa en voi saada. Kun mun äiti kuoli niin mä olin niin totaalisen loppuun nuijittu henkisesti ja fyysisesti että mun oli kerättävä sen verran voimaa et voin lähtee tai muuten pian meen ite perässä.

Mulle on edelleen mysteeri et miten jaksoin sen lähdön tehdä ja mistä mä sain ne voimat siihen? Ensimmäisestä vuodesta en kyllä muisa juuri mitään, koska olin aika pahasti masentunu ja keskityin vaan siihen et saan hoidettua lapsen. Ehkä joku miettii miks en hankkinu apua niin vastaus on että yritin. Olisin halunnut jonkun ulkopuolisen ihmisen jonka kanssa olisin voinu vaan puhua näistä asioista, mutta en saanu apua koska en suostunu syömään lääkkeitä. Kun olin vuoden esittänyt niin sanottuja avun huutoja eikä vastausta kuulunu niin päätin et helvetti jos oon päässy siitä yhdestä eroon niin mä selviän tästäkin. Hankin tytölle tarhapaikan ja lähdin opiskeleen itelleni ammattia. Kävin töissä samalla kun opiskelin ja onnistuin siinä. Tosin tän vuoden masistelun aikana ehti kuseen asioita enemmän kun paljon, mutta virheistä oppii. Sillon päätin et musta tulee se yksinäinen kissa mummo punasessa mökissä, en voinu kuvitellakkaan että laittaisin itteeni likoon enään ikinä!

Mutta se mitä mulla on nyt käsissä, en tiedä ansaittenko sitä. Kaiken sen jälkeen mitä oon pieneen ikääni nähden nähnyt ja kokenut tää tuntuu ihan mahdottomalta. Se tunne mitä mä tunnen kun ajattelen sitä ihmistä saa mut melkein itkeen. Uskalsin antaa itestäni jotain, ja sain viä parempaa takas. Jos joskus luulin että rakastin jotain ihmistä, niin mihin kategoriaan tää sitten liitetään? Ja nyt ei ole kysymys siitä että viikonlopun rientojen jälkeen on viettänyt mahtavat jatkot, vaan siitä et on uskaltanu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan antaa itestään jotain ihmiselle joka on aidosti läsnä koko aika. Ja mikä parasta se oikeesti nauraa mun jutuille. Sille voi puhua ihan mistä vaan eikä se tuomitse, nyt vaan tarvisin vähän rohkeutta kertoo sille mikä mun tilanne on, pelkään vaan niin helvetisti et kaikki kaatuu siihen!

Te ihmiset jotka elätte kaltereiden sisällä, tehkää se päätös ja lähtekää. Siinä vaiheessa kun ajattelette ettette kelpaa kenellekkään muullekkaan niin sillon on oikee aika lähtee. Vaikka voimat olis ihan loppu, järjestäkää kaikki valmiiks ja sitten vaan lähdette. Ja vaikka tuntuu ettei se oo niin yksinkertasta on lapsia ja asunto lainoja sun muita. Mutta lapsi tarvii vanhemman joka on läsnä, ei vanhempaa joka väkisin nousee ylös sängystä. Asunnon voi aina myydä, miks asua vankina paikassa kun voi tehdä kodin itselleen. Helppo sieltä ei ole nousta, sen tiedän. Mutta nää hetket mitkä oon saanut viettää vapaana ja onnellisena on niin hyvää etten voi edes kuvailla sitä. Ja se hetki kun ensimmäistä kertaa saa toiselta jotain takas, sellaselta joka oikeesti välittää. Lupaan että sen jälkeen tulee voittaja fiilis! Muistakaa vaan olla rehellisiä omia itsejänne, ja se ettei ketään voi rakastaa jos ei osaa rakastaa itteensä. Kaikkee ei aina tarvi kertoo, mutta kertokaa ne asiat jotka vaikuttaa teihin ihmisenä vielä pitkään. Minäkin lupaan yrittää!