Kuulun selvästi niihin ihmiseen joiden on tosi vaikee puhua omista tunteista. Monesti huomaan kun kaipaan toista osapuolta ja sen läheisyyttä niin saatankin alkaa vaan kiukutteleen sille. Vaikka voisin vaan kertoo kuinka paljon tätä rakastan.

Muistan kun se tuli kattoon mua ensimmäisen kerran ja ennenkun olin sen nähny niin se soitti mulle ja sano että älä odota sitten mitään ihmettä. Tämä tyttöhän pelästy ja mietti että pitäiskö mun sittenkin vaan lähtee tästä. No päätin että jään ja kun näin sen miehen niin syvästi ihmettelin mitä se sillä tarkotti. Se näytti hyvältä ja se pukeutu hyvin. (myös kengät oli hyvät) naiset ehkä ymmärtää ton suluissa olevan lauseen. Lähinnä mietin että mitä se oli odottanu kun sano mulle noin. Meillä oli tosi mukavaa ja tultiin juttuun tosi hyvin, ja se nauro mun jutuille joka on tosi harvinaista. Siis ei se et se nauraa mun jutuille vaan se et joku ylipäätään nauraa niille koska ne ei oo aina mitä fiksuimmasta päästä. Sitten kun se oli lähdössä niin mä vaan mietin että toivottavasti se haluaa nähdä mut uudestaan. Ja koska halusin pitää pallon itelläni niin en tietenkään voinut itse kysyä haluaako se mua nähdä viedä. No ei siihen kovin kauan menny kun se sitä jo multa kysy. No seuraava ajatus olikin sitten se että koska meillä sattuu hieman ikäeroa olemaan et oonko mä nyt sitten joku seikkailu. Mut en tainnu olla. Sain kerrankin olla jollekkin enemmän, ja sain tuntee kerrankin sen mitä on kun joku välittää oikeesti.

Haluaisin niin kovasti sille kertoa että vaikka se sano että älä odota ihmettä niin se oli mun ihme. En tarvinnu pelastajaa mutta silti tuntuu kun mut olis pelastettu. Se että joku voi rakastaa ihmistä joka on rikottu sisältä päin täysin, ja joka on hiljalleen itseään kasannu ja koittanu korjata. Se että haluaa pitää kiinni ihmisestä joka välillä huomaamattaan saattaa työntää itteensä pois. Se että joku haluaa kuunnella ihmistä jota ei oo ennen kuunneltu, ja se että joku haluaa pitää kiinni ihmisestä niin että se ei putoo. Se kaikki on mulle täysin uutta ja se on välillä myös vähän pelottavaa. Ja tää kaikki saa mut aina välillä miettiin että ansaitsenko mä tän tai et mitä mä sit teen jos tää loppuu. Vaikka musta tuntuu että se ei oo päässy vielä edes alkaan. Jokaikinen päivä kun nään sen ihmisen mietin vaan että helvetti kerrankin mä oon onnistunu jossain. Ja kaikkien niiden epäilyjen keskellä taidan salaa tietää että mulla on vihdoin jotain pysyvää, jotain joka ei halua ajaa mua alas ja jotain joka arvostaa mua sellasena kun oon omine pikku heikkouksineni. Haluisin myös kertoo sille että vaikka mä kiukuttelen ja oon välillä huonolla päällä niin etten silti halua lähtee sen luota. Ja haluaisin kiittää siitä kuinka se jaksaa tukee ja neuvoo mua niissä kaikissa tilanteissa mitä on tullu ja siltikin se jaksaa kuunnella jankutusta ja kinastelua samoista asioista päivästä toiseen. Tosin nykyään puolet niistä jutuista taitaa olla lähinnä meidän välinen vitsi. Ja suurin kiitos siitä että se ei uskonu mua kun sanoin että tuon todella huonoo onnee ettei mun kanssa kannata olla. Vaikka välillä oon silti sitä mieltä että riski ei aina kannata, varsinkaan sillon jos siitä on varotettu jo etukäteen ;)

No ehkä se tietää mitä tunnen oikeesti, toisaalta mistä sen vois tietää kun ei saa kerta suutaan auki. Mutta pelkään että jos kerron liikaa omista tunteista niin tukahdutan toisen, Ja pelkään jos sanon liikaa ääneen niin sitten sattuu. Toisin sanoen alkaa kuulostaa siltä että elän jatkuvassa pelossa. Ja kuulostaa siltä että oonko sittenkään vielä korjannu kaikkia arpia mitkä menneisyys on muhun jättäny, vai voiko niitä edes korjata lopullisesti? Olishan niistä luurangoista kiva päästä eroon, mutta vaikka kuinka oon koittanu muuttaa niin silti ne siellä kaapissa on aina ollu. Toinen kyllä on niistä tietoinen, mutta en tiedä tietääkö se kuinka rikkinäinen oon ollu. Hassua että voin puhua ihan mistä asiasta tahansa sen kanssa, mutta heti kun pitää puhua tunteista niin meen ihan lukkoon tai hiljaseks. Toi mies on saanu kyllä murrettua mun muurin ja oon puhunu sellasista asioista mistä en oo puhunu edes muiden kanssa, niin silti se tunteista puhuminen on jotenkin helvetin vaikeeta. Ihan kun joku mun päässä vaan sanois aina tai pikemminkin varottais että niistä ei saa puhua. Mitä mä oikein pelkään?